Laukauksia pimeydessä ja aavekaupunki-idylli – sveitsiläisen seikkailijapariskunnan uudet seikkailut – osa 6

Pari viikkoa sitten ajoimme hehkuvassa helteessä, eilen ensilumessa – ja tänään saimme kokea, kuinka lyhyt matka onnistumisen ja pettymyksen välillä voi olla. Etenimme Kazakstanin suurimman kaupungin Almatyn eteläpuolella sakeassa sumussa Tienšan-vuoristoon. Sieltä löytyy reilun 3 300 metrin korkeudessa sijaitseva Zhusalykezenin sola.

Koska se on korkeammalla kuin yksikään liikennekelpoinen sola Euroopassa, korvasimme sillä intialaisen ”Xtreme”-kohteen, josta jouduimme luopumaan evätyn viisumin vuoksi. Olimme aluksi epävarmoja, ehtisimmekö solalle ennen talven tuloa. Lopulta onnistuimme – ensilumi sinne tai tänne! Asiassa oli yksi iso mutta: Ylhäällä on avaruustutkimusasema, eikä aivan ylös asti voi ajaa. Ainakaan tänään.

Päivittäin kuusi tuntia tien päällä.

Edellisen raporttimme jälkeen olemme ajaneet Georgiasta Venäjän Pohjois-Kaukasian ja puolen Kazakstanin läpi – se tekee noin 4 500 kilometriä. Monien kuorma-autonkuljettajien työmääriin verrattuna se ei ole paljon. Eteneminen oli kuitenkin usein niin hidasta, että ajoimme päivässä noin kuusi tuntia. Vielä Georgian puolella meidän piti vaihdattaa tiiviste. Mekaanikot onnistuivat tosiaan järjestämään lennosta aidon Mercedes-osan – vaikuttavaa!

Ennen Venäjän rajaa polvemme tutisivat. Sikäläisistä virkamiehistä kuulee kaikenlaista. Koimme jotakin täysin vastakkaista: kaikki sujui jouhevasti. Viranomaiset halusivat liimata käsitarran automme asuinosaan ja lahjoittivat meille leipää ja tomaatteja. Pohjois-Kaukasia ei ole ongelmatonta seutua. Venäjän puolella poliisin ja armeijan läsnäolo oli vahvaa. Jouduimme ajamaan tarkastuspisteiden läpi, ja kerran meidät tarkastettiin vartaloskannerilla kuin lentokentällä.

Laukauksia ja valonheittimiä keskiyöllä.

Todella nihkeäksi meno muuttui kuitenkin – ja nyt hyppäämme ajassa reilusti eteenpäin – kilometritolkulla myöhemmin: Almatyn lähistöllä, missä halusimme yöpyä joen rannassa. Vihreää ruohoa jalkojemme alla, puita – pieni paratiisi! Kunnes kuulimme keskiyöllä laukauksia ja näimme vastarannalla lava-auton etsintävalonheittimet päällä. Luultavasti kyseessä olivat vain kettuja metsästävät maanviljelijät. Emme halunneet ottaa riskejä, vaan annoimme kaasua ja yövyimme huoltoasemalla, missä rekkakuskitkin nukkuvat.

Takaisin Venäjälle: Suhtauduimme reittiosuuteen Venäjän Pohjois-Kaukasiassa alun perin vain kauttakulkuna Kazakstaniin. Koimme alueen monipuolisuuden sitäkin yllättävämpänä. Esimerkiksi Dagestanin tasavallasta löytyvä Sarykum-hiekkadyyni on Euroopan korkein. Kun sen huipulta katselee silmänkantamattomiin ulottuvia vihreitä peltoja ja vuoria, ajattelee: ”Tämä dyyni ei kuulu tänne!” Kaspianmeren ranta on täällä henkeäsalpaavan kaunis: Hiekka on lähes valkeaa, horisontti loputon – ja kun aurinko laskee, voi katsella yön tuloa. Toisella puolella on aurinko, toisella tumma horisontti, ja sillä välillä kaikki mahdolliset värit.

Vaihteeksi taas kompassilla suunnistusta – jännittävää!

Viimeisellä osuudella ennen Kazakstanin vastaista rajaa navigaattori näytti ”isoa” tietä, mutta se on vasta suunnitteilla. Jossakin vaiheessa asvaltti loppui ja allamme oli hiekkatie. Koska olimme navigointireittimme ulkopuolella ja tienhaaroja riitti, jouduimme turvautumaan kahden päivän ajan kompassiin. Jännittävää! Muistelimme Amerikan-matkaamme, jolla meillä oli niin ikään mukana vain karttoja ja kompassi. Löysimme silti aina perille, joskaan emme aina suorinta reittiä.

Kazakstan on maailman yhdeksänneksi suurin maa, ja sen halkaiseminen lännestä itään on noin 4 500 kilometrin pituinen matka. Turisteina saamme oleskella maassa vain 30 päivän ajan. Toisin sanoen oli alusta asti selvää, että joudumme pitämään kiirettä. Emme ilahtuneet, kun heti ensimmäisillä 50 kilometrillä asvaltti oli täynnä puolen metrin syvyisiä kuoppia.

RoadStars-sarjan osa 7 ilmestyy marraskuun lopussa. Pysykää kuulolla!

Kuvat: 4-Xtremes