4-Xtremes-tiimi kohtaa rasittavia lainvalvojia ja rentoutuu Mustallamerellä – osa 11

Sarja: 4-Xtremes

Rajankävijät.

Andrea, Mike, Aimée-koira ja tutkimusmatkailuun tarkoitettu Axor jättävät vähitellen talven taakseen. Matka jatkuu Venäjän, Kazakstanin ja Georgian läpi kohti Turkkia – sarjamme osa 11.


Tänä aamuna noustessamme kuulimme pitkästä aikaa aaltojen ja lintujen ääntä. Olemme Georgiassa Mustallamerellä. Syyskuussa täällä oli paljon turisteja. Nyt ranta on kuitenkin kokonaan meidän. 

Kuukausi sitten Siperiassa talvisaappaat, takki, hattu ja hanskat kuuluivat vielä vakiovarustukseen. Lämpötila pysytteli marraskuun alusta asti nollan alapuolella, ja me haaveilimme pääsevämme viettämään enemmän aikaa ulkona ja tekemään pidempiä kävelylenkkejä. Onnistuuhan se tietenkin lumessakin, mutta jos joka askeleella uppoaa polviaan myöten lumeen, kävelystä tulee aika nopeasti raskasta.


Tämä etappi alkoi länsisiperialaisesta Novosibirskin miljoonakaupungista. Sieltä ajoimme Omskiin ja sitten rajan yli Kazakstaniin. Saamme viipyä Venäjän viisumillamme maassa vain kolme kuukautta kerrallaan, siitä oli jäljellä vielä kymmenen päivää.

Löysimme erään päätien varrelta pysäköintipaikan, jossa halusimme viettää viimeisen yön Venäjällä. Vähän ennen nukkumaanmenoa joku koputti yhtäkkiä asuintilamme oveen: siellä seisoi kaksi aseistettua sotilasta. Ilmeisesti olimme ”leiriytyneet” sotilasalueelle, josta meidät nyt johdatettiin ystävällisesti pois. Meille osoitettu nukkumapaikka olikin sitten vain kymmenen metrin päässä rajasta. Vaikka olemme ylittäneet valtionrajan jo 70 kertaa omalla autolla, se jännittää kuitenkin aina vähän. Ei voi nimittäin ikinä tietää, mikä odottaa.  


Kammermannit yöpyivät vain joidenkin metrien päässä Kazakstanin rajasta.


Kazakstanissa.

Tällä kertaa kaikki sujui onneksi kitkattomasti. Puolen tunnin kuluttua olimme Kazakstanissa. Kohteenamme oli Astana. Vaikka emme olekaan kaupunki-ihmisiä, Kazakstanin pääkaupunki teki meihin vaikutuksen. Keskusta on lähes futuristinen ja vastakohta muuhun maahan verrattuna. Illan sinisenä hetkenä teimme kiertoajelun nähtävyyksille. Yöksi pysäköimme oopperatalon taakse – keskelle kaupunkia!

Astanasta lähdön jälkeen tarvitsimme kipeästi lisää vettä. Siis joelle. Oli jo suojasää. Perillä Mike ei kuitenkaan halunnut ajaa kuorma-autoa lähelle rantaa. Pelkäsimme molemmat, että jäisimme jumiin. Seuraavalle vedenlähteelle selvitäksemme päädyimme sulattamaan lunta yhdeksi illaksi. Lopulta löysimme eräästä kylästä kaivon, ja saimme täytettyä säiliömme ämpäri kerrallaan. Muuten: yhteen ämpäriin mahtuu 15 litraa, säiliöihimme 450. 



Oikeastaan halusimme ajaa matkallamme länteen pidempään Kazakstanin läpi, mutta poliisi pysäytti meidät jo kolmen ensimmäisen päivän aikana monta kertaa. Kerran poliisit väittivät mitanneensa nopeudeksemme 100 kilometriä tunnissa. Eihän Axor-autollamme edes pääse niin kovaa. Kaksi päivämatkaa Astanan jälkeen olimme niin hermostuneita, että päätimme ajaa takaisin Venäjälle ja jatkaa matkaamme siellä. Siispä käännös oikealle eikä vasemmalle, niin olimmekin taas rajalla.

Missä lumiketjut ovat?

Venäjällä meitä vastassa oli voimakas tuuli ja paljon lunta. Mitä pidemmälle länteen ajoimme, sitä tiheämmäksi liikenne kävi. Siellä oli joukoittain puoliperävaunun vetoautoja, jotka kitkuttivat jäisiä teitä ylämäkeen. Olimme hämmästyneitä, ettei yhdessäkään ollut lumiketjuja. Uralilla meidän oli muutaman kerran odotettava useampi tunti, kunnes jono liikkui taas eteenpäin.

Matkan varrella kävimme Volgogradissa, joka tunnettiin aikanaan nimellä Stalingrad. Kaupunki on kuuluisa siellä käydystä toisen maailmansodan hirveästä taistelusta. Meillä oli taas onnea ja pääsimme yöpymään lähellä Äiti synnyinmaa -patsasta, tekemään valokuvauskierroksen pimeässä ja kokemaan seuraavana aamuna vaikuttavan vahdinvaihdon. 



Volgogradin jälkeen lunta ei enää ollut ja ensimmäiset kevään merkit tulivat vihdoin näkyviin. Hyödynsimme paremman sään ja taitoimme matkaa. 

Aluepääkaupunki Krasnodar on yksi Etelä-Venäjän keskuksista. Siellä tapasimme ystävämme Eugenen ja Tatjanan. Meidän oli oikeastaan tarkoitus ajaa heidän kanssaan Mustallemerelle ja leiriytyä sinne. Mutta taivaalta tuli vettä käytännössä keskeytyksettä. Päädyimme siis kosteaan kaupunkikierrokseen ja olueen tyypillisessä ”kahvilassa”. Meistä oli erityisen kiinnostavaa keskustella ystäviemme kanssa heidän elämästään Venäjällä. Totesimme yhä uudelleen: jotta voisimme tutustua maahan ja ihmisiin vielä paremmin, meidän pitäisi osata kieltä enemmän. Seuraavaa vierailua varten valmistaudumme sen mukaisesti.

Listallamme oli vielä yksi asia: ovilukkomme kaipasivat viimeinkin korjausta. Eugene vei meidät sitä varten erääseen kuorma-autokorjaamoon. Yli kuukauden ajan olimme joka ilta siirtäneet kaiken tärkeän ohjaamosta taakse ja aamulla takaisin eteen. Silloinkin, kun kävimme ostoksilla – eihän sitä nimittäin koskaan tiedä. Nyt saamme ovet taas normaalisti lukkoon. Pienet asiat tekevät elämästä helpompaa!


Jvarin sola.

Georgian raja oli enää 500 kilometrin päässä. Odotimme toki innolla lämpöä, kiviuunileipää, Mustaamerta ja Turkkiakin, mutta Venäjä oli jäänyt sydämiimme. Mieluiten emme olisi lähteneet maasta ollenkaan. Kuluneiden kuukausien aikana tutustuimme hienoihin ihmisiin ja näimme upeita maisemia. Ja nähtävää on vieläkin niin paljon! Tulemme varmasti takaisin.



Venäjällä ja Georgialla on vain yksi avoin raja. Se sijaitsee syvällä tuulisessa laaksossa. Rajan jälkeen tie kulkee 2 400 metrin korkeudessa sijaitsevan Jvarin solan läpi, joka on osa Kaukasus-vuoristoa.

Solan juurella seisoi kilometrien mittainen kuorma-autojono. Ajoimme ohi ja lumista solaa ylös. Olimme ajaneet samaa tietä jo viime syyskuussa, tosin silloin ilman lunta. Nyt kaista oli niin kapea, ettei kaksi autoa mahtunut ohittamaan toisiaan. Onneksi vastaantulevaa liikennettä ei juuri ollut. 

Yksi auto oli jäänyt jumiin, joten meidän oli odotettava solassa. Päästääksemme hinausauton ohi jouduimme pysäköimään hyvin lähelle tien reunaa. Oloni oli hieman epämiellyttävä, sillä heti tien vierestä laski jyrkkä vuorenrinne. Kun olimme viettäneet lumimyrskyssä reilun tunnin, pääsimme jatkamaan matkaa alamäkeen.

Muutaman neulansilmämutkan jälkeen saavutimme laakson, jossa lämpötila ylsikin jo 15 plusasteeseen.

Lopulta kiviuunileipää.

Ostimme kiviuunileivän ja teimme olomme mukavaksi Ananurin linnoituksen lähellä olevalla tekojärvellä. Pääkaupunki Tbilisin jälkeen pidimme päivän mittaisen tauon. Olimmehan neljän viime viikon aikana jättäneet taaksemme lähes 5 000 kilometriä, kolme maata ja neljä rajanylitystä. 

Lisäksi automme asuintila kaipasi kipeästi kevätsiivousta: kaikki ulos, pesu, siivous, talvivaatteet säilytyslaatikkoon ja kesävarusteet taas esille.

Nyt aiomme viettää vielä pari päivää merellä ja sulatella vaikutelmia. Ja sitten matka jatkuu kohti Turkkia!


Aika rentoutua: ennen kuin matka jatkuu Turkkiin, Andrea ja Mike lepäävät muutaman päivän Mustallamerellä.




Kuvat: 4-Xtremes

21 kommenttia