Kuljetusyhtiö Kanitz: soitinkuljetuksia Berliinin filharmonikoille

Suorasukaisuudestaan tunnettu berliiniläispuhetapa kohtaa klassisen musiikin. Tatuoidut nuoret frakki- ja pukuväen. Onnistuuko se? Kyllä vain! Kuljetusyhtiö Kanitzin ja Berliinin filharmonikkojen tapauksessa kyse on täsmälleen siitä.

 – Martin Heitmann

Metallimusiikki kohtaa klassisen.

Ratin takana istuu vantteria jätkiä, jotka omien sanojensa mukaan kuuntelevat vapaa-ajallaan mieluummin metallimusiikkia tai rock-kitarointia, kun taas auton takaosaan on kuormattu kokonaisen orkesterin varustus: viuluja, ksylofoneja, pasuunoita ja klarinetteja. ”Kuljetamme Stradivarin viuluja ja jopa 1500-luvulta peräisin olevaa harppua”, tietää Martin Heitmann. Hän on toiminut jo 30 vuotta kuljettajana ja pakkaajana Kanitzilla. Mikä on orkesterikuljetuksen arvo? Heitmann iskee silmää ja elehtii huultensa lukitsemista näkymättömällä avaimella, jonka hän on sitten heittävinään kauas pois.

Hän ja hänen työtoverinsa ymmärtävät soitinten mittaamattoman arvon. Eikä arvo ole pelkästään rahallinen. Vuosikymmeniä jatkunut yhteistyö filharmonikkojen kanssa on luonut luottamusperustan, jota ei voi ostaa millään rahalla. Jotkut muusikot eivät suostu luovuttamaan pyhintä omaisuuttaan muiden kuin Kanitzin käsiin. Ulkopuolisten kosketuksia ei sallita. ”Olette kuljetusenkelimme”, Heitmann siteeraa ylpeänä erään filharmonikon tunnustusta.

Kullakin Kanitzin kuorma-autolla onkin oma taiteellinen suojelusenkelinsä. Yhtiön johtaja Jörg Noster kastaa jokaisen uuden auton omin käsin samppanjapullolla säveltäjän nimiseksi. Nimet koreilevat jokaisen nähtävillä tuulilasin yläpuolella: Ludwig van Beethoven, Georg Friedrich Händel, Pjotr Tšaikovski ja Edvard Grieg.

Kanitzin kymmenen käskyä.

Ensin kuitenkin filharmonialle: konserttitalolle saavuttuaan miehet löytävät rutiinilla hissin, joka vie työryhmän taiteilijoille varatulle alueelle. Ensimmäinen kerros: kanttiini. Taustalla aterimet kilisevät posliinilautasia vasten, hiljainen puheensorina täyttää tilan. Miehet pysähtyvät hetkeksi ja hakevat tiskiltä itsekin hieman virvoketta. Hehän ovat käytännössä osa orkesteria. Muusikkoja tulee tasaisin väliajoin tervehtimään kuljettajia, kun nämä odottelevat makkaroitaan ja ketsupilla ja majoneesilla höystettyjä ranskanperunoitaan. Kättelyjä, olalle taputteluja, sydämellistä rupattelua, sinuttelevaa tunnelmaa.

Takaisin hissille ja toiseen kerrokseen: sieltä löytyvät varasto- ja harjoitustilat. Jostain kuuluu soitinten virittelyä. Heitmann ja miehet aloittavat hiljaisen pakkaamisen. Patarumpu pääsee erikoiskoteloon. Sen pakkaaminen näyttää hankalalta. Paljonko rakennelma kokonaisuudessaan painaa? ”Ihan vähän vain”, miehet virnistävät ja nauravat ähkiessään. Eräs yrityksen periaatteista kuuluu: ”Kanitzin työntekijä ei valehtele koskaan – paitsi jos joku kysyy, onko kantamus liian painava.” Tämä ja yhdeksän muuta käskyä on ripustettu yhtiön päämajan seinälle. Yksi käskyistä on painettu T-paitoihin: ”Kanitzilaisella ei kuhmuunnu pää, auto eikä paketti.” Berliinissä mitään ei tehdä ilman kunnon annosta huumoria. Hyvä niin. Kanitz ja filharmonikot – ensi näkemältä vastakohtia kuin Kreuzbergin ja Charlottenburgin kaupunginosat tai kuin duuri ja molli. Täydellinen sävelmä muodostuu kuitenkin juuri tämän kaltaisista vastakohdista. Tässä tapauksessa kontrapunkti on niin onnistunut, että sitä on jaksettu toistaa jo yli 60 vuotta.

Kuvat: Kristian Barthen